Miksi satavuotishistoria?

Partiossa kiinnostuttiin varhain liikkeen omista vaiheista. Jo 1930-luvulla julkaistiin monia lippukuntien historiikkejä. Jopa partiopojan jäsenkirjassani taisi olla suppea kuvaus liikkeen vaiheista, jotka piti tuntea merkkivaatimuksissa. Tietenkin "virallisen" kaavan mukaisesti.
   Keräsin itsekin ylioppilaskeväänä 1960 aineistoa Suomen partioliikkeen 50-vuotisteokseen, jonka historiaosan isäni kirjoitti. Marko Paavilainen väitti sittemmin gradussaan, että kaikki myöhemmät partiohistorian yleisesitykset nojautuivat tähän tekstiin. Ei ihan huono saavutus keskikoulun käyneen pörssiyhtiön henkilöstöjohtajan talkootyöksi. 
   Viime vuosikymmeninä valtakunnallisesta partioliikkeestä on toki julkaistu juhlakirjoja. Paavilaisen, Jukka Relanderin ja Daniel Weintraubin teos Pojat partiossa (1994) käsittelee pääkaupunkiseudun partiopoikatyötä, mutta tarjosi laajempiakin, osin uusia näkymiä. Sama koskee fil.tri Liisa Savusen tutkimusta partiotytöistä.
   Partioliikkeen vaiheita on kuvattu myös monissa lippukunta- ja piirihistoriikeissä sekä joissakin muistelmissa ja pro gradu-töissä. Partiomuseon julkaisusarjasssa on ilmestynyt kiinnostavia tekstejä. Ulkomaisia teoksia kansainvälisestä partioliikkeestä on tietenkin paljon.
   Miksi siis tämä teos? Sata vuotta on komea luku. Suomen Partiolaiset ei tyytynyt kuitenkaan päivittämään jo aiemmin kerrottua, vaan päätti tutkituttaa liikkeen koko historian ensimmäisen kerran tieteellisistä lähtökohdista.
   Teos ei siis ole juhlakirja, jossa liikkeen saavutuksia kiiteltäisiin ja ongelmat seliteltäisiin parhain päin, jos niitä olisi pakko käsitellä. Toisaalta ei ole tyydytty antamaan tutkijalle lähtökohtaa sekä rahoitusta teoreettiseen pyörittelyyn ja akateeemisten meriittien keräämiseen. Historian tuli avautua kiinnostavasti niin partiolaisille kuin liikkeen ulkopuolisille.

   *

Sataan vuoteen mahtuu nuorisoliikkeessä paljon. Kaikkea ei voi tunkea yksiosaiseen kirjaan, jota pitäisi voida lukea kohtuullisen mukavasti. Kaikkea tavoittelemalla syntyisi korkeintaan tylsä luettelo erilaisista asioista. Oli valittava jokin teema ja käsiteltävä se kunnollisesti.
   Teoksen näkökulmaksi valittiin partion asema yhteiskunnassa ja liikkeen valtakunnallinen kehitys. Pääpaino on siten niin sanotussa partiopolitiikassa. Kuitenkin nähtiin, ettei partion päämerkitys ole sen kannanotoissa eikä liikkeen suhteissa muuhun yhteiskuntaan, vaan siinä, että tuhannet tytöt ja pojat ovat oppineet partiossa omatoimisuutta, ryhmädynamiikkaa ja johtajuutta sekä kestäviä eettisiä arvoja. On siis pyritty hahmottamaan myös käytännön partiotyön päälinjat. Niitä esitellään etenkin kuvituksessa sekä ns. tietoiskuissa.
   Valtakunnallisen, suorastaan globaalin liikkeen kuvaamisessa ei voi esitellä alueellisen ja paikallisen toiminnan kehitystä muutoin kuin esimerkkeinä. Ei kannatakaan kilpailla satojen lippukunta- ja piirihistoriikkien kanssa. Ne kertovat konkreettisesti, usein myös nostalgisesti siitä, mikä on ollut varmaan useimmille partioinnin ydin: leireistä, retkistä, muista tapahtumista, yhteishengestä.

   *

Toimijat nuorisoliikkeessä vaihtuvat tiuhaan. Partion näkyvissäkin tehtävissä on siten ehtinyt olla satoja ja tuhansia suomalaisia. Varmaan moni huomauttaa, että tämä tai tuo nimi olisi pitänyt mainita. Historiasta ei pidä kuitenkaan tehdä nimiluetteloa. Väistämättä moni hiljainen uurastaja on jäänyt värikkäimpien partiopersoonien varjoon.
   Nuorisoliikkeen luonteeseen kuuluvat myös vahvat tunteet. Partioliikkeen suunnasta on otettu rajusti yhteen eikä tällöin ole aina vaalittu hyvää partiohenkeä. Linjakiistoihin on tietenkin vaikuttanut ajan henki: 1930-luvulla voimakas kansallistunne, 1970-luvulla puolueiden korostuminen ja idänsuhteiden vaaliminen jne.
   Historian kirjoittaja on pyrkinyt tarkastelemaan eri ilmiöitä analyyttisesti ja ennen muuta kuvaamaan alkuperäislähteiden pohjalla, "wie es eigentlich gewesen ist" -- siis miten kaikki on oikein tapahtunut. Jyrkät johtopäätökset hän jättää enimmäkseen lukijalle. Tämän kannattaa toki miettiä, missä ympäristössä toimijat ovat kulloinkin olleet. Tekojen ymmärtäminen ei välttämättä merkitse niiden hyväksymistä.
   Luurankoja ei partioliikkeen komeroista löydy, mutta yhtä ja toista paljastuu. Teos ei ole "virallinen" historia, vaan tekijänsä näkemys tapahtuneesta. Jatkokeskustelu on siten toivottavaa.

   *

Suomen Partiolaiset valitsi historian kirjoittajaksi dosentti, fil. tri Marko Paavilaisen, joka on vaikuttanut kauan liikkeessä ja kuvannut sen vaiheita jo takavuosina. On vaikea kuvitella, että täysin ulkopuolinen saisi otetta partiosta. Monet muut tutkimukset ovat toisaalta laajentaneet Paavilaisen näkökulmaa.
   Kirjoittajan valinnan ja työsuunnitelman hyväksymisen jälkeen Suomen Partiolaiset nimesi historian toimitusneuvoston. Siihen kuuluivat aluksi puheenjohtajana Olli Arrakoski sekä jäseninä Salla Halme, Maija Myllykoski, Alma Tuiskula sekä Jyrki Vesikansa. He edustavat eri sukupolvia ja maan eri osia sekä tietenkin eri sukupuolia.
   Olli oli jo 1949-50 pivonjohtajani ja sai jälleen työn hyvään alkuun. Hänen kuoltuaan allekirjoittanut nimettiin puheenjohtajaksi ja neuvoston uudeksi jäseneksi valittiin Rauno Enden. Toimitusneuvosto pyysi ja sai myös lausunnot tekstiluonnoksista prof. Martti Häikiöltä, kouluneuvos Kirsti Mäkiseltä sekä valt. maisteri Heikki Hakalalta.
   Toimitusneuvoston tavoitteena on ollut julkaista kokeneen tutkijan oma näkemys partioliikkeen vaiheista. Neuvosto on siten antanut palautetta tekstiluonnoksista, mutta lopullisesta versiosta vastaa kirjoittaja. Päälinjoista olemme toki olleet yhtä mieltä. Suomen Partiolaisten hallitusta on informoitu aika ajoin hankkeen etenemisestä. Se ei ole itse tekstiä käsitellyt.
   Kuten aina, dosentti Paavilainen on ollut yhteistyökykyinen nöyristelemättä toimeksiantajaansa. Hän on noudattanut ihailtavasti aikatauluja ja tekstille asetettuja mittoja. Tulos annetaan nyt lukijoiden arvioitavaksi.

Rastilassa elokuussa 2009
 
Jyrki Vesikansa

Toimitusneuvoston puheenjohtaja
Filosofian lisensiaatti, artikkelitoimittaja
Sähköposti jyrki.vesikansa (a) kolumbus.fi