Kun joltain katkeaa jalka, on kohtalaisen helppo huhuilla apua johtajiston Facebook- tai Whatsapp-ryhmässä ja kertoa sairastumisesta. Muiden on myös helppo kysyä suoraan lääkärin antamaa arviota parantumisajasta tai kysyä siitä, millaiseen toimintaan toipumisaikana kaveri pystyy osallistumaan.
Masennuksen, ahdistuksen tai väsymyksen iskiessä tilanne on hankalampi. Vaikka mielenterveyteen liittyvät asiat ovat vähemmän tabu kuin vielä joitain vuosia sitten, omasta sairastumisesta kertominen ei välttämättä edelleenkään tunnu helpolta, ainakaan isommalle porukalle. Eikä toipumisaikaakaan pysty yhtä suoraviivaisesti arvioimaan kuin fyysisten vaivojen kanssa.
Tutussa johtajistossa on kuitenkin usein ainakin se yksi kaveri, joka havaitsee vierestä kunnon huononemisen. Tai useampi kaveri, jotka yhteistuumin sitten tarvittaessa ottavat hoitaakseen niitä kiireellisimmin hoidettavia tehtäviä, kyselevät hienovaraisesti perään ja jakavat vastuun sen yhden hommista, kunnes johtajakaveri on taas kunnossa. Ne samat tyypit pitävät sen kaverinsa mukana lippukunnan tapahtumissa, retkillä ja leireillä. Vaikka sitten vain hengailemassa mukana, jos voimavarat eivät juuri sillä hetkellä riitä muuhun osallistumiseen. Tarjoavat yhteisön, johon kuulua tai palata, kun vointi on taas parantunut.
Näitä vastaavanlaisia turvaverkkoja rakennellaan varmasti myös muissa harrastuksissa kuin partiossa. Mutta partion osalta tiedän varmuudella, että sellaisia on olemassa. Vaikka niistä ei ääneen puhutakaan. Pitäisikö niistä puhua enemmän? Lisäisikö se partiotoiminnan arvostusta myös yhteiskunnallisesti merkittävänä hyvinvoinnin lisääjänä? Ymmärrettäisiinkö sen myötä paremmin toimintamme ennaltaehkäisevät vaikutukset – ei pelkästään nuorison syrjäytymisen ehkäisyssä vaan isomminkin?
Entä osaammeko riittävästi tukea niitä näkymättömiä käsiä, jotka kannattelevat? Joskus siihen riittää se, että itse huomaa jeesaamisensa auttaneen sairastunutta. Tai se, että joku toinen kaveri ohimennen kiittää avunannosta. Joskus voi käydä myös niin, että tilanne muuttuu liian kuormittavaksi koko johtajistolle. Silloin, tai mieluummin jo sitä ennen, pitää uskaltaa nostaa käsi pystyyn, kissa pöydälle ja sanoa se ääneen. Avoimuus lisää avoimuutta, ja ääneen puhuminen muuttaa vaikeatkin asiat arkisemmiksi ja helpottaa ratkaisujen löytämistä.
Iso kiitos kaikille näkymättömille käsille. Teitä on paljon. Muistakaa huolehtia myös omasta jaksamisestanne, ja antakaa osa painosta kaverin käsien varaan.
Tällä kertaa emme julkaise kirjoittajan nimeä hänen omasta toiveestaan.
