Ensimmäisen adventin tarinassa hämmästellään korin sisältöä ja kuullaan digitonttu Betan versio kutsun löytymisestä. Uudet jaksot ilmestyvät aina adventtisunnuntaisin.
Kirjoittaja: Henna Ryynänen
Lukija: Anna Brear
Kuvitukset: Henna Ryynänen
Osa 1: Kutsu rentoretkelle
Nuotio rätisi tummuvan talvi-illan hämärässä. Kuusien oksilla roikkuvat lyhdyt valaisivat ympäristön juhlavasti. Siellä täällä joulukoristeet kimalsivat valonsäteiden osuessa niihin. Lumet oli lakaistu nuotion ympäriltä, ja maahan oli aseteltu havuja paksuksi matoksi.
Kaiken tämän kauneuden keskellä seisoi neljä äreää tonttua.
Ja noita neljää tonttua huolestutti kaikki tekemättömät askareet, vialliset laitteet, sääilmiöt ja ennen kaikkea lähestyvä joulu.
– Tämän on parasta olla tärkeää! digitonttu Beta sanoi vasen silmäkulma stressistä nykien.
– Navigointijärjestelmän päivitys valmistuu hetkenä minä hyvänsä ja minä olen täällä eräilemässä.
– Satavarmasti Pumpuli poikii tällä punaisella sekunnilla, tallitonttu Jouhi puolestaan surkutteli.
Säätonttu Tyyne mietti tulevan viikon ennusteita: vesisadetta ja ukkospuuskia joulukuussa.
– Ennenkuulumatonta! hän puuskahti.
– Sinä murehdit vain säätä, mutta entäpä minun taikinajuureni. Se ei ole kuplinut moneen päivään, kotitonttu Himanen sanoi päätään pudistaen.
– Taidettiin sitten saada lumeton ja pullaton joulu, Tyyne vastasi ja tökkäsi jalallaan nuotion edessä olevaa pärekoria. Se ei liikahtanut senttiäkään.
– Hei tontut! Täällä korissa on jotain.
Beta, Jouhi ja Himanen kurottelivat nähdäkseen paremmin korin eteen polvistuneen Tyynen hiippalakin yli.
Mitä sieltä löytyisi?
Pian nuotiolta kuului huokaisujen harmonia Tyynen nostellessa korista jouluisia herkkuja: piparkakkuja, pullaa, vaahtokarkkeja, omenoita, pähkinöitä, piparminttumarenkeja ja iso termoksellinen kuumaa mehua.
Eikä siinä vielä kaikki!
Korista löytyi vielä neljä pehmoista villapaitaa – yksi jokaiselle tontulle.
Jouhi nosti ensimmäisen neuleen esiin, se tuntui yhtä pehmoiselta kuin oman lampaan villa.
– Tämä on taatusti minulle, hän sanoi viipymättä ja ihasteli paidan kullankeltaisia himmelikuvioita.
– Ja tuo, johon on kirjailtu binäärikoodia on minun, digitonttu Beta hihkaisi.
Kotitonttu Himasen villapaita muistutti sahalaitakuvioineen räsymattoa, ja säätonttu Tyynen kudelmaa koristivat kumpupilvet.
Tontut pukivat viivyttelemättä paidat ylleen.
– Tämä on kuin lämmin halaus, Beta hihkaisi ja unohti nanosekunniksi kotona raksuttavat kiireet ja taskussa piippaavan puhelimen.
– Mitä jos istuisimme hetkeksi nuotiolle, Tyyne sanoi ja katsoi kysyvästi tontusta toiseen.
– Niin, kaipa päivitys valmistuu vaikken ole vieressä sitä valvomassa, Beta sanoi epäröivästi.
– Pumpuli heilutti hännän töpöään melko iloisesti, kun lähdin lampolasta. Ihan kuin se olisi halunnut minun lähtevän, Jouhi mietiskeli.
Himanen katseli korista löytyneitä herkkuja ja ympärillä olevia koristeita. Joku oli selvästi nähnyt järjestelyjen eteen paljon vaivaa.
– Taikinajuureni on ollut käytössä jo 1800-luvulta, joten tuskin se juuri nyt tarvitsee elvytystä. Eiköhän siis jäädä!
Tontut istahtivat nuotion lämpöön, ja Jouhi kaatoi jokaiselle kupillisen höyryävää mehua.
– Nyt selvitämme, kuka meidät on tänne järjestänyt.
Tontut kaivoivat kutsunsa esiin, ja hetken hiljaisuuden jälkeen Beta sanoi ääneen sen, mitä kaikki miettivät. – Hassua, miten näistä kaikista puuttuu palanen samasta kohdasta.
Kutsut oli kirjoitettu vanhalla kirjoituskoneella. Sen tunnisti siitä, miten kirjaimet poukkoilivat rivillä hassusti ja osa oli iskeytynyt paperiin kahteen kertaan.
Niiden viesti kuului näin:
Tervetoivotamme kunnioittavasti sinut rentoretkelle nuotiolle.
Saavuthan paikalle ilman tres-streks-treksiä.
Herkkutarjoilu!
Viimeinen rivi alkoi sanoilla:
Mitä kohteliain terv… ja katkesi ennen allekirjoittajan nimeä.
– Mikä mysteeri! Beta henkäisi.
– Onko nimi jäänyt pois vahingossa vai tarkoituksella? Jouhi pohti.
– Oli kutsuja sitten kuka tahansa, voimme olla varmoja, että villapaitojen taidokkuudesta päätellen hän on ainakin näppärä käsistään! Tyyne sanoi.
Kaikki nyökyttelivät, se oli totisen totta!
Himanen rypisti otsaansa. – Saiko kukaan kutsua postin kautta?
Kuului naurun tyrskähdyksiä ja tontut vastasivat kuorossa:
– No ei todellakaan!
Beta ryysti suullisen sopivasti jäähtynyttä mehua. Hän halusi kertoa versionsa kutsun löytöhetkestä ensimmäisenä.
– Olin juuri lähettämässä Selmaan tiedotetta joulukuun erikoisaikatauluista, kun sain joulumuorilta viestin KuisHurisee-äppiin. Hänen televisiostaan näkyi vain lumisadetta, ja illan Valssaa tonttujen kanssa uhkasi jäädä näkemättä. Koodasin pikaisesti paketinkeräysrobotin lajittelukoodin uudelleen ja kiiruhdin sitten muorin luokse.
Betan puhelimen piippaus keskeytti tarinan: piip, piip, pipi piip piip. Hän naputteli vastauksen saamaansa viestiin nopealla peukalon liikkeellä ja jatkoi.
– Mihin jäinkään? Niin, aivan… En löytänyt muorin vanhasta putkitöllöstä mitään ilmeistä vikaa, pistoke oli seinässä ja sulake ehjä. Vain antennit puuttuivat. Muorin mukaan ne olivat olleet paikoillaan vielä aamulla, kun hän oli katsonut Ritari X:n uusintajaksoja. Lupasin hänelle uuden älytelevision elokuvatasoisella äänentoistojärjestelmällä. Vanhan television muori voisi lahjoittaa vaikka Tonttulaakson museoon.
– Huomasitko mitään muuta erikoista kuin kaksi kadonnutta antennia? Himanen kysyi.
– Muori kulki edestakaisin olohuoneesta keittiöön koko käyntini ajan. Hän myös vilkuili oudosti seinäkelloa, vaikka kerroin tuovani uuden laitteen hyvissä ajoin ennen ohjelman alkua. Lopuksi muori saattoi minut ovelle ja suorastaan työnsi ulos asunnosta.
Hieman hämilläni palasin työpisteelleni, ja löysin kutsun tietokoneeni näppäimistön päältä. Siinä ei ollut kirjekuorta ja kuten kaikki tiedämme, ei allekirjoitustakaan. Epäilin kutsua pilaksi, mutta päätin kuitenkin tulla katsomaan.
Piip, puhelin päätti Betan lauseen.
– Miksi muori oli niin levoton, Tyyne kysyi hetken mietittyään.
– Kyllä minuakin hermostuttaisi, jos viikon suosikkiohjelmani meinaisi mennä sivu suun. Kyseessä on sentään semifinaali, Himanen sanoi.
– Miten antennit voivat noin vain kadota? Kuka tekee yhtikäs mitään kahdella metallipuikolla? Jouhi pohdiskeli.
Piip, piip, pipipiip, Betan puhelin puheli.
– Anteeksi, mutta voisitko laittaa kännykkäsi älä häiritse -tilaan tai jotain? Tyyne sanoi vähemmän tyynenä.
– Minä olen Tonttulaakson ainoa mikrotukihenkilö, ATK-vastaava ja tietoturva-asiantuntija, Beta sanoi surkeana. En mahda tälle piip… kiireelle mitään. Ja totta puhuakseni, en ole paljoa nukkunut viime vuosina. Silloin vielä oli helppoa, kun huolehdin vain joulupukin kasettinauhurista.
– Voisit kouluttaa itsellesi apulaisen ja jakaa osan tehtävistäsi hänelle, Tyyne sanoi. – Sitä kutsutaan telekoimiseksi.
Toisten ihmetellessä television kadonneita antenneja ja ratkaisuja Betan työkiireisiin Jouhi tarkasteli vielä omaa kutsuaan. Hän tunnusteli repeämiskohtaa ja vakuuttui pian siitä, että puuttuva palanen oli puraistu irti.
Anna joululahja, joka ei unohdu – lahjoita vähävaraiselle lapselle harrastus
Jokaisella lapsella on oikeus harrastaa ja kuulua joukkoon. Tee joululahjoitus, jolla tuet vähävaraisen lapsen partioharrastusta: Lue lisää partio.fi/lahjoita
