Joulutarinan ensimmäinen osa

Täältä löydät partiolaisten joulutarinan 2021 ensimmäisen jakson. Vuoden 2022 joulutarinan ensimmäinen jakso julkaistaan 27.11. Uudet jaksot ilmestyvät aina adventtisunnuntaisin. Muista mahdollisuus ilahduttaa ystävää aineettomalla lahjalla, ja lahjoita partioharrastus vähävaraiselle lapselle!

kirjoittaja: Anna Tommolapiirretyt talitintit kuusen oksalla lahjapaketin kanssa
lukija: Paavo Kerosuo
kuvitukset: Christel Rönns

OSA 1: Toivelista

kuuntele tarina tästä

K-O-I-R-A. Leo raapusti kirjaimet yksi kerrallaan huolellisesti paperin yläreunaan. Sitten hän vahvisti vielä punaisella tussilla jokaisen kirjaimen. KOIRA. Eipä ainakaan jäisi epäselväksi, mikä oli kaikkein tärkein toive.
Ei ollut mitään tärkeämpää kuin se.
Leosta tuntui, että kaikki olivat saaneet vuoden aikana koiranpennun. Ihan kaikki! Paitsi hän.
Ja miten paljon hän olikaan aina halunnut omaa lemmikkiä, pientä karvakuonoa, jota saisi taluttaa hihnassa ja rapsuttaa ja joka hyppäisi sohvalle viereen katsomaan telkkaria. Se olisi lämmin ja hassu ja pehmeä ja suloinen ja saisi nukkua Leon sängyssä.
”Pitäisikö siihen varmuuden vuoksi vielä piirtää koiran kuva”, Amina kysyi vierestä.
”Joo mutta en minä osaa”, Leo valitti ja työnsi kynän naapurintytölle.
Amina kyllä osaisi. Aminallakin nimittäin oli koira. Sen nimi oli Hurtta ja Amina sai jo ulkoiluttaa sitä itse, ilman aikuista. Ihan oikeasti!
Amina piirusteli hetken kieli keskellä suuta. Sitten hän nosti paperin riemuissaan Leon nenän eteen.
”Katso miten söpö tästä tuli! Ihan sikasöpö. Kyllä teidän äitikin varmana innostuu.”
”Luuletko”, Leo kysyi toiveikkaana, mutta pian hänen kulmansa kurtistuivat.

Äiti oli tehnyt selväksi, ettei halunnut mitään karvaisia elukoita kotiin. Koirat saivat äidin silmät vuotamaan. Sitä paitsi äidin mielestä riitti, että heille oli tulossa uusi vauva hetkenä minä hyvänsä.
Eihän se ollut ollenkaan sama asia. Vauva olisi paljon tylsempi kuin koira. Leo ei voisi leikkiä pikkusiskon kanssa kahdestaan pihalla vielä pitkään aikaan, koska ei se osaisi heti leikkiä. Menisi monta kuukautta ennen kuin se pysyisi edes jaloillaan.
Vauvat eivät osanneet mitään. Koiranpentu taas osaisi leikkiä heti! Ja juosta ja haukkua ja heiluttaa häntäänsä.
”Minä voisin kyllä ottaa sen pikkusiskonkin”, Amina huomautti.
Amina asui kaksin isänsä kanssa, eikä perheeseen ollut tulossa enää uusia vauvoja. Aminan isot sisarukset olivat jo niin isoja, että olivat muuttaneet omiin koteihinsa.
Sillä tavalla hassusti asiat usein menivät. Amina oli saanut yllätyksenä koiran, kun pyysi pikkusiskoa. Leolla taas ei ollut koiraa, mutta hän saisi pikkusiskon ihan pyytämättä.
Tavallaan vähän sama juttu kuin se, miten äiti rullasi suorat hiuksensa kiharalle, kun taas Aminan sisko Saba suoristi superpaksun kikkaran tukkansa raudalla sileäksi.

Mutta nyt – joulu oli tulossa. Ja joulusta sanotaan, että se on toiveiden toteutumisen aikaa. Ehkä jos Leo oikein pinnistäisi ja toivoisi, aattoiltana paketista pilkistäisi sittenkin pieni nuuskiva kuono…
Niinpä Leo tarttui paperiin ja teki listan valmiiksi. Hän kirjoitti muut asiat selvästi pienemmällä Aminan piirtämän hauvelin alle.
Tällainen listasta tuli:

– KOIRA
– laaser bättle kauko ohjattava
– super Mario legoja
– karkkia (paljon)

Listasta olisi helposti tullut pidempikin, mutta Leo hillitsi itsensä. Jos homma lähtisi lapasesta, joku voisi pitää häntä ahneena, eikä jouluna saanut olla ahne.
Hän mietti hetken ja lisäsi:
– KOIRAN ruokaa
– KOIRAN peti ja tarvikkeita
Sitten hän varmuuden vuoksi viivasi vielä yli karkkia-kohdan perästä sanan ”paljon”.

Äiti istui olohuoneen sohvalla jättimäisen vatsansa kanssa. Isä purki pahvilaatikosta vauvanvaatteita ja hypisteli minikokoisia myssyjä ja potkuhousuja hölmö hymy huulillaan.
Leo sujautti paperinpalasen äidille. Äiti katsoi listaa ja sitten Leoa.
”Voi kulta. Ollaanhan tästä jo puhuttu…”
Leo painoi sormet korviinsa ja alkoi mölistä. Hän ei halunnut edes kuulla, mitä äiti sanoi, vaan pakeni huoneeseensa.
Minä muutan pois, Leo ajatteli. Olkoonkin vaikka sitten joulu.
Jollei hän saisi koiraa, hän muuttaisi johonkin toiseen, kivempaan kotiin. Ihan ekaksi hän voisi muuttaa vaikka pihalle lumilinnaan. Kahdessa takissa tarkenisi hyvin yhden yön. Amina toisi hänelle sinne ruokaa eikä kertoisi kenellekään.
Leo luotti Aminaan sataprosenttisesti, vaikka Leon muut kaverit joskus nihkeilivät eivätkä halunneet ottaa tyttöä mukaan. Leo oli tuntenut Aminan niin kauan kuin muisti, ja kauemminkin. Siitä saakka kun he olivat olleet sellaisia yksinkertaisia vauvoja, jotka osasivat vain toljottaa toisiaan ja kikattaa.
Leo pakkasi reppuun varakalsarit, viisi legoukkelia, vispilän, hupparin ja puhelimen.
HYVÄSTI TYMÄT, hän kirjoitti perheen whatsapp-ryhmään. Siihen kuuluivat äiti, isä ja hän. Pikkusiskoa siihen ei taatusti lisättäisi, eihän se osaisi käyttää puhelintakaan.
Leo huomasi kyllä, että TYMÄT-sanasta puuttui h-kirjain, mutta nyt ei ehtinyt korjaamaan. Hän laittoi vielä perään tarran, jossa oli kiukkuinen dinosaurus ja teksti ”dislike”. Se tarkoitti epätykkäystä. Leo osasi jo vähän englantia.
Se oli nyt sitten tässä. Paluuta ei olisi. Ei ennen kuin ne antaisivat periksi.
Leo paukautti oven kiinni ja harppoi raput alas.
Mutta ennen kuin hän ehti alaovelle, tapahtui jotain yllättävää. Alimman kerroksen pitkään tyhjillään olleen asunnon ovi olikin sepposen selällään. Sieltä rynnisti iso mies, jolla oli nahkainen kokopuku ja muhkeammat viikset kuin kenelläkään koskaan.
”Lumipallo!” nahkapukuinen karjui jostain käsittämättömästä syystä. ”Lumipallo tänne!”

 

Joulutarinan toinen osa julkaistaan toisena adventtisunnuntaina tällä sivustolla 5.12.2021.


Ilahduta ystävää aineettomalla lahjalla

Kuvitus: Christel Rönns

Onko ystävälläsi jo kaikkea? Anna lahjaksi aineeton joululahja, jolla mahdollistetaan vähävaraisen lapsen harrastus.

SIIRRY JOULULAHJAKAUPPAAN