Tältä sivulta löydät partiolaisten joulutarinan 2022 toisen jakson. Vuoden 2022 joulutarinan toinen jakso julkaistaan 4.12. Uudet jaksot ilmestyvät aina adventtisunnuntaisin. Muista mahdollisuus ilahduttaa ystävää aineettomalla lahjalla, ja lahjoita partioharrastus vähävaraiselle lapselle!
- kirjoittaja: Ninka Reittu
- lukija: Paavo Kerosuo
- kuvitukset: Ninka Reittu
Pottulan lapset ja talvinen pulma, Osa 2: Yllätyksiä pimeässä
Kun Hertta, Matilda ja herra Siikli saapuivat taas metsäaukiolle, ei siellä ollut enää jälkeäkään hirvistä. Ilta oli laskeutunut ja taivaankansi täyttyi miljoonista tähdistä. Matilda ja Hertta olivat hiukan pettyneitä. He ajattelivat, että omenoiden lahjoittaminen olisi tehnyt hirvistä hiukan kesyjä ja mahdollisesti heidän uusia ystäviään.
Herra Siikli näki lasten surkeat ilmeet, ja tiesi oitis mistä kenkä puristi. – Kuulkaas, kun villieläimillä on aivan omat polkunsa ja seikkailunsa. Varmasti ne ovat hyvin kiitollisia, mutta ne vain haluavat elää omaa vapaata hirven elämäänsä, hän lohdutti.
Niin kaikki kolme lähtivät tarpomaan kohti Kuokansyrjää, sen lämmintä mökkiä ja illallista, joka odotti uunissa valmiina. Lumi narskui kenkien alla, ja tienoo ympärillä muuttui hiljalleen sinisestä läpitunkemattoman mustaan. Silloin herra Siikli sytytti tulen lyhtyynsä, jota hän oli pitänyt mukanaan repussa, eikä aikaakaan, kun pimeyttä valaisi elävän tulen lämmin hehku.
Herra Siiklillä oli tapana laulaa matkaa tehdessään tarpomislaulua ja niin hän teki nytkin. Hertta ja Matilda rakastivat tuota laulua, ja pian he kaikki lauloivat mukana. Laulun iloinen sävel sai metsän raikumaan. Kolmikon huomaamatta varjoissa alkoi tapahtua kummia.
Herra Siikli ja lapset saivat hetki hetkeltä lisää seuraa, vaikka he eivät siitä tienneetkään. Metsän asukkaat ovat varovaista väkeä, ja ne osasivat välttää nähdyksi tulemisen. Pian heidän perässään kulki kettu, oravia, jäniksiä, susi, hirviä, villisika ja vielä talviuntaan odotteleva karhuperhe.
Metsän reunaan Kuokansyrjän pihapiiriin saavuttuaan herra Siikli pysähtyi ja kohotti lyhdyn. Sen valokeila ulottui nyt kauemmas, ja siinä he näkivät seuraajansa. Kolmikkoa ympäröi hiljainen eläinten piiri.
Lapsia hiukan jännitti, sillä tämä oli ensimmäinen kerta, kun he näkivät niin läheltä esimerkiksi karhun taikka suden.
– Ei mitään hätää. Ne ovat vain nälkäisiä, sanoi herra Siikli. Sitten hän raapi kaljua päälakeaan ja mutisi itsekseen. – Muistaakseni meillä on hiukan ylimääräistä ruokaa vanhassa kellarissa, hän tuumasi ja lähti talsimaan pihan perällä nököttävää suurta kellaria kohti.
Maakuoppaan kaivettu kellari oli oikea aarreaitta tai oikeammin yksi niistä. Herra Siiklin lempipuuhaa oli kaikenlainen säilöminen ja ruoan laittaminen, joten tähän aikaan vuodesta talon kaikki kolme kellaria pullistelivat itse tehtyjä herkkuja. Hyllyillä oli sievissä pikku purkeissa pikkelssejä, hilloja, etikkakurkkuja, kuivattuja sieniä ja kaikkea muuta mitä saattoi talven kuukausina kesästä kaivata.
Hertta ja Matilda auttoivat ruokien kantamisessa ulos ja asettelivat ne sitten sievästi hangelle eläinten ulottuville. Varovaisesti eläimet yksi toisensa perään kävivät hakemassa jotakin syötävää. Saatuaan vatsansa täyteen ne katosivat metsän hämärään.
Pian pihamaa oli jälleen tyhjä ja hiljainen. Haukotellen herra Siikli johdatti lapset sisälle taloon, ja ennen yöpuulle käymistä he kaikki nauttivat kunnon illallisen takkatulen lämmössä.
Hämärän tunteina pihapiirissä alkoi kuitenkin vilske. Tontut olivat liikkeellä. Itse tontuista ei näkynyt vilaustakaan, mutta niiden yöllisistä puuhista jäi kuitenkin kuokansyrjäläisten ihmeteltäväksi jälkiä. Joka ikisenä aamuna pihapiiriin oli ilmaantunut uusia jouluisia yllätyksiä. Eräänä yönä kuusiaita oli saanut koristeekseen lyhdyt, toisena kaikille kanoille oli tuotu pikkuruiset tonttulakit. Joulukoristeita alkoi löytyä mitä kummallisemmista paikoista. Lapset kilpailivat aamuisin siitä, kumpi ensimmäisenä löysi edellisen yön aikana ilmestyneet yllätykset.
Vaikka merkit yöllisistä vieraista Kuokansyrjän väkeä mietityttivätkin, aamu aamulta he huomasivat joulumielen lisääntyvän aina sitä mukaa kun pihapiiri koristautui aina vain upeampaan juhla-asuun. Mikähän sai tontut tänä vuonna liikkumaan Kuokansyrjän nurkissa niin ahkerasti?
Seuraavina päivinä talvi kiristi otettaan Pottulan tienoolla. Pakkanen tiukkeni ja laski öisin hyytäviin lukemiin. Päivällä pyrytti lisää lunta niin, että pian Kuokansyrjän talon alakerran ikkunoista oli miltei mahdotonta nähdä ulos. Herra Siikli joutui aamuisin kolaamaan auki niin polut kuin ikkunoidenkin aukot, jotta sisälle taloon saatiin edes hitunen päivänvaloa.
Aina iltaisin talon pihaan kerääntyi eläimiä, ja joka ilta niitä oli hiukan enemmän. Kuokansyrjän väki kantoi vihanneksia, hedelmiä ja vanhoja leipiä ulos hangelle joka kerta enemmän ja enemmän. Kunnes eräänä iltana, kun he olivat kantamassa ruokia, herra Siikli huokasi raskaasti.
– Varastot alkavat olla tyhjiä. En tiedä miten saamme ruoan riittämään, ja kun eläimiä tulee vieläpä koko ajan lisää, hän sanoi huolestuneena.
Ja totta se oli. Aitta oli vielä pari viikkoa sitten ollut täynnä lyhteitä ja kerppuja, nyt lähes kaikki oli lopussa. Kellarin hyllyilläkin oli ruokaa enää omiksi tarpeiksi. Kuokansyrjässä oli lukuisia kotieläimiä, joista niistäkin täytyi huolehtia. Maatilalla asuivat rouvakanat Katariina, Elisabeth ja Margareeta, sekä liuta heidän tipusiaan. Sekä täytyyhän tilalla olla kukkokin, ja sitä virkaa hoiti äänekkäästi kukko Napoleon. Lapset rakastivat omista eläimistään huolehtimista, joka ikinen aamu he heräsivät siivoamaan tallit ja karsinat, harjaamaan Pulla-ponin ja kantamaan vettä kaikille eläimille.
Mutta nyt lapset ymmärsivät metsän eläinten tilanteen vakavuuden. Illalla nukkumaan käydessään sisarukset supisivat pitkään peiton alla. Heillä oli tapana nukkua lastenhuoneen lattialla siskonpedissä, vaikka molemmilla oli omat mukavat sängyt. Lasten sängyissä sen sijaan nukkui aina muutama talon kissoista tai vahtikoira Mauno, joskus joku kanakin. Nyt siskonpedin suuren täkin alta loisti taskulampun himmeä hohde ja kuului kahden lapsen kiivas sipinä.
– Tämä on vaikein talvi vuosiin, ja metsän eläimet eivät selviä tästä ilman apua, Matilda murehti.
– Meidän on keksittävä jokin ratkaisu. Partiossa olemme oppineet, että kannattaa tarttua toimeen ja olla valmiina auttamaan muita, aina kun vain voi, Hertta sanoi päättäväisesti.
Ilahduta ystävää aineettomalla lahjalla
Onko ystävälläsi jo kaikkea? Anna lahjaksi aineeton joululahja, jolla mahdollistetaan vähävaraisen lapsen harrastus.