Joulutarinan toinen osa

Tältä sivulta löydät partiolaisten joulutarinan 2021 toisen jakson. Vuoden 2022 joulutarinan toinen jakso julkaistaan 4.12. Uudet jaksot ilmestyvät aina adventtisunnuntaisin. Muista mahdollisuus ilahduttaa ystävää aineettomalla lahjalla, ja lahjoita partioharrastus vähävaraiselle lapselle!

Lintu vuoden 2019 adventtikalenterista. Kuvitus: Christel Rönns

kirjoittaja: Anna Tommola
lukija: Paavo Kerosuo
kuvitukset: Christel Rönns

kuuntele tarina tästä

”Lumipallo!”
Karjahdus oli niin kova, että Vilppu Varis oli pudota oksalta. A-rapun ovi oli auki ja siitä juoksi ulos nahkapukuinen viiksimies, joka huusi yhä.
”Lumipallo tänne!”
Mies pysähtyi suoraan Vilpun kotipuun alle ja katseli hermostuneena ympärilleen.
Minulleko se huutaa, Vilppu mietti. Se ei ehkä ollut Suomen fiksuin varis, mutta se oli vikkelä tekemään päätelmiä. Sehän tosiaan oli juuri ahkeroinut lumitöissä, pyöritellyt nokallaan kunnon pallon keventääkseen oksien painoa. Sitäkö tuo tyyppi halusi? Ainakin pienet ihmiset näyttivät kovasti tykkäävän lumipalloista.
”Saamasi pitää”, se raakkui iloisesti ja tökkäsi nokallaan pallon alas.
Humps – ja pläts. Suoraan kaverin päähän.

Viiksihepun onneksi variksilla ei ole käsiä ja siksi niiden on vaikea muotoilla sellaista tiivistä, napakkaa lumipalloa, joka sattuu, jos sen saa päähänsä. Pelkällä nokalla semmoinen homma ei ihan luonnistu. Siispä pallura, joka mätkähti keskelle miehen päänuppia, oli aika höttöinen. Se ei aiheuttanut suurempaa vahinkoa kuin hämmennystä ja sulaessaan lievää märkyyden tunnetta.

”Heei, mitäs mitäs”, viiksikaveri mutisi, pyyhki nuoskalunta niskastaan ja katsahti ylös.
Vilppu Varis tiiraili valppaana takaisin ja yritti päätellä, mitä seuraavaksi voisi tapahtua. Se oli salaa tyytyväinen, kun kerrankin tapahtui jotain. Tämä päivä olikin ollut vähän yksitoikkoinen! Pelkkiä lumi- ja tähystyshommia, huh huh.
Nuo kaksi tuijottivat hetken toisiaan silmiin.
”Pudotitko sinä juuri minun päähäni lunta”, mies kysyi epäluuloisena.
Vilppu nyökkäsi nokallaan. Sitähän tuo kaveri oli peräänkuuluttanut niin, että varmasti koko kortteli kuuli.
”Lumipallo, sinne, niin niin”, se raakkui vielä vahvistukseksi.
”Lumipallo on minun koirani, sinä järjen jättiläinen”, mies huokaisi. ”Maltankoira – valkoinen, pieni, pörröinen. Näyttää siis lumipallolta. Tai toiset sanovat kyllä että siivousmopilta. Oletko nähnyt sitä?”
Vilppu Varis nolostui. Pitikö aina toimia niin hetken mielijohteesta? Se oli hänen eläimellinen heikkoutensa.
Koira. Olisi pitänyt heti ymmärtää, niitähän naapurustossa piisasi. Pihan vahtivariksena Vilppu tiesi, että karvakuonoja oli valmiiksikin jo ainakin viisi – ei vaan neljä, yksihän oli nyt jo enkelikoira. Vilppu oli nähnyt oksaltaan, kuinka kakkoskerroksen Hertta-rouva sytytti iltaisin Lila-hauvansa muistoksi kynttilän ikkunalle.
Mutta nyt viiksityyppi jatkoi selitystään.
”Minä olen juuri muuttamassa tähän. Parkkeerasin moottoripyöräni nurkan taakse ja tulin laittamaan alaoven auki, että saadaan pakusta kamat tyhjennettyä. Luulin, että Lumipallo ymmärsi tulla mukana, mutta ei.”

Tällä välin Leo oli ehtinyt ulos viiksimiehen perässä ja kuunteli uteliaana vierestä, kun tämä puhui itsekseen taivaalle.
”Anteeksi mutta onko kaikki ihan kunnossa”, Leo kysyi.
”Ai mitä”, uusi naapuri havahtui. ”Niin… no. Tuo hassu lintu pudotti oksalta lunta minun päähäni, ja minä… No, yhtä kaikki, näitköhän äsken minun Lumipalloani? Sellainen mopin näköinen pikkupiski, oikein kiltti. Jossain tässä pihassa se pyörii. Muuttohommissa tuli sählättyä.”
”En, sori”, Leo sanoi. ”Muutatko siis meidän alakertaan?”
”Tuohon A-rapun ykköskerrokseen, joo. Meikä on Haukkalan Jarmo. Sano Jare vaan.”
”Leo vaan kakkoskerroksesta”, Leo esitteli itsensä. ”Hauska tutustua.”
Paitsi että sitten hän muisti, ettei oikeastaan enää asunutkaan A-rapun kakkoskerroksessa. Hänhän oli itsekin muuttohommissa.
”Pitää mennä. Kiireitä”, hän ilmoitti tärkeänä.
”Oukki doukki. Kerro, jos näet minun pikku siivousmoppini.”

Amina odotti Leoa lumilinnassa. He olivat rakentaneet sen yhteisvoimin pihan lasten kanssa edellisenä päivänä. Työ oli käynyt käden käänteessä, suojasäällä lumesta oli helppo pyörittää valtavia palloja linnan rakenteiksi. Essin ja Eeron isä oli vielä auttanut lumikolalla.
”Ihan oikeastiko meinaat nukkua täällä”, Amina ihmetteli. ”Voisithan tulla meillekin.”
Leo puisti päätään.
”Isäsi kuitenkin soittaa meille ja sitten ne hakevat minut kotiin.”
Leo haukkasi omenaa. Amina oli tuonut hyvät eväät: hedelmiä, pullaa, pähkinöitä ja pieniä suklaatonttuja. Maistui jouluiselta. Tuntui jouluiselta. Oli lunta, suklaata ja ystävä. Muutto lumilinnaan alkoi tuntua aika hyvältä idealta.
Oksalla heidän yläpuolellaan istua nökötti Onerva Orava, pihapuun vakivieras, joka sekin osallistui evästaukoon nakertamalla jotain. Se oli tainnut salaa käydä ryöväämässä heiltä pähkinän.
Lapset rapistelivat juuri auki ensimmäisten suklaatonttujen käärepaperia, kun äkkiä lumilinnan ikkunasta hyppäsi sisään jokin… rapiseva… kiiltävä… öö… joulupaketti?

 

Joulutarinan kolmas osa julkaistaan kolmantena adventtisunnuntaina tällä sivustolla 12.12.2021.


Ilahduta ystävää aineettomalla lahjalla

Kuvitus: Christel Rönns

Onko ystävälläsi jo kaikkea? Anna lahjaksi aineeton joululahja, jolla mahdollistetaan vähävaraisen lapsen harrastus.

SIIRRY JOULULAHJAKAUPPAAN