Otsikon sanat liitetään usein katsomukseen. Jo joskus aikanaan riparilla mietittiin uskonnon ja tieteen yhtäläisyyksiä ja eroja. Molemmat vastaavat ihmisen kysymyksiin ja tarpeisiin, mutta eri tavalla. Muistan, kuinka taululle piirtyi ajatus: Tiede vastaa kysymykseen ”miten?” samalla, kun uskonto vastaa kysymykseen ”miksi?”.
Monet meistä pohtivat elämän eri taitekohdissa isoja kysymyksiä. Miksi-kysymysten lista on välillä loputon. Uskon, että kukaan meistä ei selviä elämästä ilman tilanteita, joissa omat vastaukset ja oma ajattelu ei riitä. Tunnistatko
omassa elämässäsi tällaisia tilanteita, isompia tai pienempiä?
Mihin sinä silloin turvaat? Mistä lähdet etsimään vastauksia suurilta tuntuviin kysymyksiin? Vai onko tapanasi siirtää nämä kysymykset vain sivuun tai lakaistane maton alle käsittelemättömänä? Parhaimmillaan oma katsomus antaa turvaa silloin, kun elämä tuntuu epäreilultaja maailman raastavat kysymykset käyvät kohti. Kaikkiin kysymyksiin ei
ole ihmisellä vastausta, eikä kaikki maailman kysymykset tarvitsekaan vastauksia. Se mitä me tarvitsemme, on tunnetta turvassa olemisesta ja selviytymisestä, tunnetta siitä, että toivoa on.
Usko on mitä suurimmissa määrin sydämen asia, ei oikeassa tai väärässä olemisen kysymys.
Ei ihme, että peruskirjan mukaan ”Partiolainen hyväksyy, että on olemassa jotakin ihmistä suurempaa”. Minusta ainakin tuntuisi hurjalta, jos vastaus kaikkiinmaailman kysymyksiin löytyisi ihmisestä. Mieluummin olen pieni ja luotan, kuin suuri ja hukun liian isojen kysymysten äärellä.