Tulisiko partion olla uskonnollista ja miten tämän pitäisi näkyä? Kaksi partiokonkaria kertovat omat näkemyksensä.
Tamperelainen Laurenzia Mäntysalo, 38, oli vanhan ohjelman mukaan 11-vuotias vartiolainen, kun hän antoi ensimmäisen ja ainoan partiolupauksensa. Hän muistaa jo silloin miettineensä, voiko luvata ”rakastaa Jumalaani”, kun hän ei itse uskonut Jumalan olemassaoloon.
Partiolupaus tuli kuitenkin annettua, mutta se jäi kaivertamaan mieltä. Nykyään Mäntysaloa ei voisi kuvitella antavansa lupausta, koska se sotii rehellisyyttä vastaan. Tämä olikin yksi syy, miksi Mäntysalo luopui aktiivisesta partiotoiminnasta. Nykyisin hän on apuna lippukunnan tapahtumissa ja omien lastensa mukana.
Uskonto muistona partion alkuajoista
Mäntysalon mukaan uskonnollinen kasvatus on ennemminkin osa partion alkuaikoja 1900-luvun alkupuolelta. Silloin lähestulkoon kaikki lapset ja nuoret kuuluivat kirkkoon eikä poikkeuksia oikeastaan ollut. Nykyään partion tulisi Mäntysalon mielestä uskonnon harjoittamisen sijaan kasvattaa nuorista muutoin yhteiskunnallisesti aktiivisia kansalaisia, sillä yhä harvempi partiolainen kuuluu kirkkoon.
Varsinais-Suomesta lähtöisin oleva lippukunnanjohtaja ja teologian opiskelija Lasse Lindberg, 25, ajattelee asiaa toiselta kannalta. Hän näkee uskonnollisuuden ja eri uskontokunnat edelleen isona osana yhteiskuntaa, eikä partio ole siitä täysin irrallinen.
Lippukunnan ei tarvitse julistaa ateismia tai mitään muutakaan maailmankuvaa, vaan yksinkertaisesti olla avoin ihan kaikille.
Lindbergin mielestä uskontokasvatus on tärkeää, jotta nuoret oppivat kohtaamaan erilaiset ihmiset. Harrastus on kuitenkin hyvä pitää erillään varsinaisesta uskonnon harjoittamisesta. Partioaatteeseen kuuluukin avoimuus kaikkia uskontokuntia kohtaan eikä vain evankelis-luterilaista kirkkoa kohtaan.
Seurakunta lippukunnan taustayhteisönä
Seurakunta on monien lippukuntien elinehto partiotoiminnalle. Yli puolet Suomen partiolippukunnista saa tukea evankelis-luterilaiselta seurakunnalta. Taustayhteisö pakottaa tietynlaiseen yhteiseloon, ja yhteistyötä on Mäntysalon mielestä hyvä tehdä kullekin lippukunnalle sopivalla tavalla.
– Lippukunnan ei tarvitse julistaa ateismia tai mitään muutakaan maailmankuvaa, vaan yksinkertaisesti olla avoin ihan kaikille, hän muistuttaa.
Lindberg on osittain samoilla linjoilla. Hän kuitenkin huomauttaa, että uskontokasvatus on paljon muutakin kuin seurakuntaan kuulumista tai tiettyjen rituaalien suorittamista. Varsinaisia uskonnollisia tapahtumia ei Lindbergin mukaan ole pakko olla partiossa. Jos niitä on, ei niihin ole pakko osallistua.
Samaan tapaan kaikki eivät välttämättä halua lähteä pitkille vaelluksille, mutta ovat kuitenkin innoissaan muusta partiotoiminnasta. Uskonnonkin kohdalla on mahdollista noukkia rusinat pullasta.
Onko lupaus pakko antaa?
Mäntysalo on ollut todistamassa tilannetta, jossa ensimmäistä partiolupaustaan antava lapsi on kysynyt, onko uskonnollista lupausta pakko antaa. Vastaus oli tyly. Tapauksesta on jo aikaa ja silloin lippukuntaan ei käytännössä ollut järin tervetullut, jollei lupausta ollut aikeissa antaa.
Hengellisyydestä ei kannata tehdä mörköä, vaan siitä voi jutella aivan kuin mistä tahansa muustakin ohjelman osasta.
Nykyään tilanne on kuitenkin toinen. Kaikki eivät ole antaneet lupausta, mikä on ikään kuin hiljaisesti hyväksytty. Se on kuitenkin monen mielestä sääli, sillä lupaus pitää sisällään paljon muutakin kuin uskonnollisen puolen ja on tärkeä osa partioperinnettä.
Lindberg kertoo, että sudenpentu- ja seikkailijaikäisten kohdalla linjaus on tehty pitkälti vanhempien toiveiden mukaan. Sitä vanhempien nuorten kanssa on tärkeää, että asiasta voidaan keskustella oppien uusia näkökulmia.
Hengellisyydestä ei kannata tehdä mörköä, vaan siitä voi jutella aivan kuin mistä tahansa muustakin ohjelman osasta. Lindbergin mukaan lupauksessa mainittava jumala on jokaisen itse määriteltävissä, ja se merkitseekin vain avoimuutta uskontonäkökulmalle.
Artikkeli on julkaistu alun perin Partio-lehdessä 1/2018.
