Partiotoimintaa johdettiin 1960-luvulla kahden valtakunnallisen organisaation avulla: tytöillä oli Suomen Partiotyttöjärjestö (SPTJ) ja pojilla Partiopoikajärjestönsä (SPJ). Kummallekin järjestölle oli kehittynyt tapansa toteuttaa partiota. Tytöillä ja pojilla oli erilaiset partio-ohjelmat, koulutusjärjestelmät, ansiomerkit, oppaat ja niin edelleen.

Sukupuolen mukaan eriytetty partio herätti arvostelua. Peruskoululaki hyväksyttiin 1968, ja sen myötä viimeiset poika- ja tyttökoulut olivat häviämässä. Miksi partiossa tytöt ja pojat toimivat yhä erillään? Tätä ihmeteltiin lehdistössä. Kaksi partiojärjestöä oli myös kallis ratkaisu, sillä se poiki päällekkäistä toimintaa. Kummallakin järjestöllä oli esimerkiksi keskustoimisto työntekijöineen, piiriorganisaatio ja jäsenlehdet. Järjestöjen lähentyminen alkoikin pyrkimyksestä löytää toimintoja, joita voitaisiin tehdä yhteisvoimin.

Vuonna 1969 järjestöt perustivat suunnittelutoimikunnan, jonka kokouksissa ryhdyttiin pian puhumaan yhteistyön sijaa yhteisjärjestöstä. Suomen Partiolaiset – Finlands Scouter perustettiin 23.4.1972. Sen ensimmäiseksi puheenjohtajaksi valittiin aiemmin SPTJ:n ylijohtajana toiminut Kata Jouhki. Hän luonnehti, että yhteisjärjestö syntyi oikeastaan takaperoisesti, sillä ensin pystytettiin organisaatio ja vasta seuraavassa vaiheessa ryhdyttiin pohtimaan, miten sen sisällä partiota harrastettaisiin.

1970-luvun puolivälissä esiteltiin molemmille sukupuolille sopiva sininen asustemallisto ja yhteiskasvatuksen mahdollistavat uudet ikäkausiohjelmat. Partiolaki muutettiin partioihanteiksi
ja partiolupaus sai uuden sanamuodon. Kaikkia partion uusi ilme ei miellyttänyt vaan osa partiojohtajista ryhtyi vastustamaan sitä ja organisoimaan kilpailevaa tapaa partioida. SP:n puheenjohtajan paikasta käytiin järjestön vuosikokouksissa uudistuksia kannattavien ja partioperinteiden vaalijoiden välistä ankaraa kilpailua. Riidat saivat sellaiset mittasuhteet, että tiedotusvälineissä, television ajankohtaisohjelmia ja iltapäivälehtiä myöten arvuuteltiin, jättäisikö osa partioväestä yhteisjärjestön vai hajoaisiko se.

SP:n 1970-luvusta ei muodostunut lopulta pelkkää riitelyä yhteisjärjestön suunnasta vaan saatiin myös paljon aikaiseksi ja onnistuttiin: jäsenmäärä kääntyi kasvuun, rakennettiin uusi yhteispiiriverkosto, yhteislippukunnat syntyivät ja uudistettiin johtajakoulutus. Viimeistään onnistunut ensimmäinen suurleiri, Karelia vuonna 1979, osoitti sen, että yhdistyminen oli ollut kaikista kiistoista huolimatta oikea ratkaisu.

Marko Paavilainen

Marko Paavilainen.

Kirjoittaja on partiolainen ja historioitsija, joka on kirjoittanut esimerkiksi Aina Valmiina – Partioliike Suomessa 1910–2010 -teoksen