Onko sitten asioita, joita en osaa vielä 11 partiovuoden, yhden maailmanjamboreen, kolmen media-aiheisen pestin ja mediataitokurssin jälkeenkään?
Onhan niitä, ja reilustikin. En osaa käyttää kompassia – tai tiedä juuri ketään, joka osaisi –, en voita ikinä partiokisoissa, muista koskaan ottaa sitä hienosti pyöritettyä huiviani mukaan tai onnistu pitämään teltankiiloja tallessa. En myöskään osaa pakata rinkkaa järkevästi tai hangata trangian nokista pohjaa puhtaankiiltäväksi.
Mielestäni onkin yksi asia, jonka oppiminen on tärkeämpää kuin kaikkien muiden yhteensä: yhteistyötaidot.
On hurjan hienoa huomata, miten monenlaisia asioita partiossa voi oppia aina erätaidoista sosiaaliseen mediaan saakka. Mielestäni parasta on silti se, ettei kaikkea ole pakko osata. Mitä sitten, vaikka makuupussi hieman tursuaa pussistaan tai koloillan askartelut menivät mönkään?
Suorittaminen on partiosta kaukana, eikä mikään ole hauskanpitoa tärkeämpää.
Jos jossain asiassa ei koe olevansa vahvimmillaan, on sitä turha surra, sillä joku muu saattaa hyvinkin olla mestari kyseisessä lajissa. Riittää, kun osaa kysyä apua.
Minä esimerkiksi olen aivan onneton suunnistaja, mutta eräs vartiotoverini on siinä niin hyvä, että minun täytyy vain seurata perässä. Samainen kaveri taas iloitsee siitä, että minulla on aina niin paljon ideoita, ettei koloiltojen suunnittelu aiheuta hänelle lainkaan päänvaivaa.
Mielestäni onkin yksi asia, jonka oppiminen on tärkeämpää kuin kaikkien muiden yhteensä: yhteistyötaidot.
Monen ihmisen vahvuudet yhdistämällä voidaan selvitä ihan mistä tahansa, minkä vahvistavat todeksi kaikki onnistuneet leirit ja muut projektit. Niistä on suoriuduttu vapaaehtoistyöllä loistavasti, kun jokainen on tehnyt osansa omalla vahvuusalueellaan.
