Elämykset

Kilimanjaron huipulle auringon noustessa

Santeri Vaara kiipesi ystäviensä kanssa Kilimanjaro-vuorelle. Matka sisälsi upeita maisemia mutta myös vuoristotaudin.

Aina valmiina seikkailuun

Hyvä ystäväni Mika Hietapakka soitti vuosi sitten ja kertoi lähtevänsä vaeltamaan Kilimanjarolle. Hän kysyi lähes vitsinomaisesti, lähtisinkö minä mukaan. ”Aina valmiina” on partiolaisten tunnus, joten aloimme suunnitella matkaa. Olin halunnut vaeltamaan Kilimanjarolle jo noin kymmenen vuoden ajan, ja nyt minulle tarjoutui oiva mahdollisuus lähteä valloittamaan vuorta tutussa porukassa.

Vuosi meni nopeasti matkaa suunnitellen.  Kun työnantaja löi kesälomat lukkoon alkukeväästä, saimme varmistettua matkapäivät ja teimme lopulliset matkavaraukset. Noin kaksi viikkoa ennen lähtöä perhosia alkoi tulla vatsaan, kun aloin kasata vaellusvarusteita kaapista. Tavaraa tuli mukaan yllättävän paljon, koska meidän piti varautua sekä helteeseen että pakkaseen.

Reissu alkoi sateessa

Matka alkoi 2. kesäkuuta Helsingin lentoasemalta, ja mukaan lähtivät myös Niko Palokangas ja Joonas Koskinen. Lentoreitti Kilimanjaron lentoasemalle kulki Dohan kautta.

Kun pääsimme perille Tansaniaan, matkanjärjestäjä oli meitä vastassa ja vei meidät Moshin kaupunkiin, jossa olimme yötä. Illalla kävimme hänen kanssaan vielä läpi, mitä olimme varanneet ja kuinka matka etenisi tästä eteenpäin niin vuoren huipulle kuin sen jälkeiselle safarille.

Sadeviitta päälle, sadehattu päähän ja eikun matkaan kohti ensimmäistä vuorenvalloitusta!

Kun saavuimme seuraavana aamuna Machame Gatelle eli vaellusreitin lähtöpisteeseen, alkoi heti sataa. Opastaulu näytti, että matkaa huipulle olisi 40 km ja 32 tuntia ja ensimmäiseen leiriin 11 km ja 5 tuntia. Sadeviitta päälle, sadehattu päähän ja eikun matkaan kohti ensimmäistä vuorenvalloitusta!

Sää ei juuri haitannut Mikaa (vas.), Nikoa, Joonasta ja Santeria, koska oli lämmintä ja varusteet olivat sopivat.

 

Vähän ennen leiriä ilma alkoi kuivua, ja kun pääsimme ensimmäiseen leiriin, olimme jo pilvien päällä ja aurinko paistoi.

Odottelimme hetken, että isommat varustelaukut saapuivat, minkä jälkeen pääsimme vaihtamaan lämmintä vaatetta viilenevään iltaan. Päivällisen jälkeen menimme nukkumaan.

Polku jyrkkeni ja happi väheni

Huiputuspäivää lukuun ottamatta aikataulu oli melko sama jokaisena vaelluspäivänä. Herätys oli klo 6.30 ja aamupala klo 7, minkä jälkeen vaellus jatkui.

Toinen vaelluspäivä meni jo karummassa maastossa, kun vehreä sademetsä jäi taakse. Loppumatkasta huomasin hengästyväni paljon helpommin, koska happi alkoi vähentyä. Aurinko paistoi mukavasti, ja matka taittui maisemia ihaillen.

Toisena päivänä reitti meni jo selvästi jyrkemmin ylöspäin.

 

Kolmantena päivänä herätessä oli hieman kipeä olo, päätä särki ja tuntui vähän kuumeiselta. Päivä lähti käyntiin Buranalla ja maitohappobakteerilla. Vaelluksen aikana olo kuitenkin helpotti ja kävely tuntui ihan mukavalta.

Päivän vaellusreitti kiipesi ensin Lava Tower Campiin, jossa söimme lounaan. Lava Tower Camp oli jo lähes lumirajassa, ja lumivalkean huipun pystyi näkemään selvästi. Tunnelma oli odottava.

Lava Tower Campista laskeuduimme vielä 700 metriä alemmas Baranco Campille yöpymään. Seuraava päivä veisi meidät jo  viimeiseen leiriin ennen huipulle nousua.

Illalla nautimme vielä auringonlaskusta ja maisemista ennen illallista ja nukkumaanmenoa. Yöt olivat jo pakkasen puolella, joten oli laitettava hieman lisää vaatetta makuupussiin.

Valmistautuminen huipulle lähtöön

Neljäntenä aamuna herätessä tiesi, että seuraavana yönä oltaisiin jo matkalla huipulle.

Vaellusreitti kulki ylös ja alas kahden laakson läpi ensin Karanga Campiin, jossa pysähdyimme syömään lounaan. Lounaan jälkeen matka jatkui kohti viimeistä leiriä, joka oli Barafu Camp lähes lumirajassa.

Retkikuntamme alkoi olemaan jo melko väsynyt, mutta opas vaati meitä jatkamaan hieman ylemmäs, jotta saisi arvioitua vauhdin, jonka pystyisimme säilyttämään yöllä huipulle kiivetessä. Ilman sen suurempaa taukoa jatkoimme vielä noin 300 metriä ylemmäs ja takaisin leiriin.

Leirissä katsoimme reput valmiiksi ja söimme päivällisen. Ruoan jälkeen sovimme, että herätys olisi keskiyöllä ja yöpalan jälkeen lähtisimme liikkeelle noin yhden aikaan.

Vuoristotaudin kourissa huipulle

Moni muu vaellusryhmä oli lähtenyt huippua kohti jo puolenyön aikaan. Näky oli kuin suunnistuksen Jukolan viestissä, kun lamppuletkoja näkyi kiipeävän kohti huippua. Meidän ryhmämme vauhti oli selvästi nopeampi kuin aiemmin lähteneiden, joten saimme muita ryhmiä kiinni pitkin matkaa.

Käsiä alkoi palella, koska minulla oli vain hiihtohanskat. Sormet olivat kuin jääpuikot, mutta hetken taisteltuani sain hiihtohanskat pois käsistä. Onneksi olin ottanut isoäidin tekemät villatumput mukaan, joten hetken päästä veri virtasi jo sormiin ja kädet alkoivat lämpiämään.

Kaikilla oli vain päättäväinen ilme kasvoillaan: huipulle mennään!

Hapenpuute alkoi olla jo huomattava, ja kukaan ei puhunut enää juuri mitään. Kaikilla oli vain päättäväinen ilme kasvoillaan: huipulle mennään! Ulkopuolisen silmin kävelymme näytti varmasti kuin humalaisen kävelyltä, kun askelia tuli otettua lähes yhtä monta sivulle kuin eteenpäin.

– Älä nukahda, älä nukahda! opas joutui huutamaan välillä.

Lopulta edessä näkyi ensimmäinen etappi ennen huippua, Stella Point. Sen jälkeen nousu alkoi loiveta. Silloin tiesin, että pääsisimme huipulle. Matkaa ei ollut enää paljoa.

Aiemmin nousun aikana useampi yrittäjä tuli jo vastaan matkalla alaspäin. Heistä näki, että vuoristotauti oli vienyt voiton tällä kertaa. Meidän retkikunnalla oli paremmin onni matkassa, ja auringon noustessa saavutimme lopulta Kilimanjaron korkeimman kohdan 5895 metriä merenpinnan yläpuolella. Olimme huipulla lähes ensimmäisinä sen yön yrittäjistä.

Kilimanjaron huipulta kelpasi katsoa auringonnousua.

 

Kun olimme ottaneet ryhmäkuvan vuoren huipulla, minua alkoi kihelmöidä oikeassa kädessä ja vasemmassa jalassa. Samalla huomasin, että olin lähes tajunnan rajamailla. Opas huomasi saman ja tuli kyselemään vointiani. Kun kerroin hänelle, miten voin, hän tarrasi käteeni ja lähti heti viemään minua huipulta alaspäin. Jalkani eivät tuntuneet pitävän, ja olo oli todella huono.

Lopulta kun olimme tulleet noin 500 metriä alemmas, toimintakykyni alkoi taas palautua ja opas laski minusta irti. Loppumatkan menin omin jaloin leiriin asti.

Vaelluksesta selvitty!

Olimme takaisin leirissä noin kahdeksan aikaan aamulla. Pari tuntia levättyämme opas tuli kysymään, haluasimmeko jatkaa vielä saman päivän aikana alas asti. Matkaa autolle oli noin 20 kilometriä. Pienen neuvottelun jälkeen päädyimme jatkamaan alas. Suihku ja oikea sänky alkoivat houkutella melkoisesti.

Matka tuntui loputtomalta, jalat olivat väsyneet ja polku oli melko vaikeakulkuinen. Laskeuduttuamme sademetsään ei enää satanut, mutta polku oli todella liukas.

Lopulta maali siinsi edessä, ja jokaisella oli hymy korvissa.  Tämä oli meille kaikille ensimmäinen vuorenvalloitus, ja teimme sen yhdessä onnistuneesti.

Kun mennään yhdessä ja tehdään porukalla, kaikki hoituu aikanaan.

 

Leijonia ja rentoutumista ennen Suomeen paluuta

Kilimanjaron jälkeen kävimme kahtena päivänä katsomassa villieläimiä Tarangiren ja Ngorongoron luonnonpuistoissa. Ngorongoro oli todella hieno, ja kaiken kruunasi leijonalauma, joka vaelsi safariautomme vierestä kosketusetäisyydeltä.

Lopuksi matka jatkui vielä Sansibarin saarelle nauttimaan auringosta.

Paluulennolla huomasin ottaneeni tuliaiseksi kolibakteerin tai oikeastaan kolme eri bakteerikantaa. Vatsatauti vaivasi vielä kymmenen päivän ajan matkan jälkeen.

Kaiken kaikkiaan matkasta jäi kuitenkin todella hyvä maku suuhun. Kohti ääretöntä ja sen yli!