Eräänä päivänä eräs tattiainen taaperteli metsässään. Aamulla herättyään se oli suorittanut aamujumppansa, nostellut painavia havunneulasia ja kierinyt kuperalla kuorellaan. Nyt oli
aika lähteä katsomaan, mitä metsässä tapahtui. Tattiainen asui nimensä mukaisesti sienessä, jonka oven se jätti aina auki, mikäli joku ystävä haluaisi tulla yllättäen piipahtamaan. Erityisesti naapurin juhannusturilas tarvitsi usein kuuntelevaa korvaa tai tuntosarven taputusta olalle.
Sen toukat olivat kasvaneet ja lähteneet maailmalle. Juhannusturilaalla oli niitä ikävä, eivätkä ne soitelleet kotiin tarpeeksi usein. Tattiainen kuunteli ja auttoi ystäväänsä mielellään.

Tattiainen ihasteli maisemaa kulkiessaan erään kannon seinämää pitkin. Metsä kaukaisuudessa näytti tyyneltä ja hiljaiselta, mutta myös maanrajassa tapahtui paljon, varsinkin kun tiesi minne katsoa. Kaikista pienimpiä ja huomaamattomampiakin tarvittiin, ötökkä tiesi sen parhaiten. Tattiainen oli kerran yrittänyt kirjoittaa siitä isoon sanomalehteen, mutta ihmiset eivät olleet saaneet selvää puolukanlehdelle kirjoitetusta tekstistä edes suurennuslasilla. Niinpä ei auttanut kuin itse olla tyytyväinen siihen, mitä oli ja millaista elämää eli.

Kaikki muut maailman otukset eivät välttämättä edes tienneetkään, kuinka
mehevää ja makoisaa multaa kaikenlaiset hassut limasienet aikojen saatossa lahoavista
puista tekivät. Silti Tattiainen osasi arvostaa niiden työtä. Itseasiassa Tattiainen ajatteli, ettei ulkonäön pitäisi ikinä antaa pettää. Yleensä pienin ja kummallisin saattoikin olla se, joka työskenteli ahkerimmin tai auttoikin huomaamatta kaikkia muita saaden heidät loistamaan.